Kello on neljä aamulla.

Mulla on ihan liian pirteä olo eikä uni tule millään, joten ajattelin tulla kirjoittamaan tänne ajatuksia kun niitä pää tuntuu olevan nyt täynnä. Oon aina tykännyt pitää blogin rehellisenä ja avoimena, kerron tänne melkein kaiken.. tai no kaiken mikä teitä ehkä voisi kiinnostaa ja mistä haluan puhua :) Siksi ajattelin kertoa vähän mun omia fiiliksiä ja ajatuksia kunnolla, sitä kun harvoin tulee tehtyä tänne.

Jos joku kysyisi juuri nyt miten mulla menee, vastaisin rehellisesti

"aika hyvin"

. Ja niin siis kyllä meneekin. Elämä koki pienen muutoksen Heinäkuussa kun mies jonka kanssa olen asunut yhdessä 4 vuotta, lähti armeijaan. Tiesin jo silloin että Samppa tulee viihtymään siellä ja pärjäämään kaikessa ihan loistavasti, eikä 6kk riitä mihinkään. Hän tiesi jo vuosia että vuoden siellä aikoo olla, vetää täysillä ja ottaa kaiken irti. Osasin jo tähän siis valmistautua henkisesti, mutta jotenkin muutos tuli pienenä shokkina.

Oon ollut Sampasta niin ylpeä, kuunnellut juttuja mielenkiinnolla ja on ihanaa odottaa aina viikonloppua! (tai ainakin silloin kun hän pääsee vapaalle). Tai kuka nyt ei viikonloppua odottaisi, mutta nyt fiilis on ihan erilainen :). Ekat pari viikkoa oli mulle raskaita. En ole ikinä asunut yksin, joten nyt saisin sen kokea ekaa kertaa, mitä itseasiassa odotin myös todella innoissani. Enemmän aikaa blogilleni, itselleni ja saisin kokea sen mitä en saanut, kun muutettiin heti yhteen. Ikävään olen jo tottunut aikaisemmin, mutta mua pelotti enemmän kotona yksin olo, se että olisin liian paljon yksin ja että Sancho ei saisi tarpeeksi aikaa ulkona, leikkiä yms. kuten yleensä. Samalla kuitenkin ajattelin että parisuhdekkin saa varmaan erilaisen kipinän kun toista tulee oikeasti ikävöimään kunnolla ja tuli hieman sama tunne kun suhteemme kolmena ekana vuotena. Samppa oli silloin liikuntakoulussa Lohjalla ja vain viikonloppuisin nähtiin pe-su.

Ekat kaksi viikkoa taisi mennä enimmäkseen murehtemiseen, olin melko paljon kotona yksikseni ja miehen lähtö sai aikaan pari ahdistuskohtausta joita en ole saanut pitkään aikaan. En ollut ihan täysin oma itseni ja yksin olo muutenkin isossa kodissa hieman ahdisti minua... Ilman Sanchoa olisin oikeasti pulassa, se pitää mut niin iloisena, aktiivisena ja tarvittaessa tulee viereen nuolemaan kyyneleitä poskilta. Silloin ei voi muuta kuin hymyillä :)  Tiesin kyllä jo aluksi että tulen tähän tottumaan todella helposti ja uusi rytmi löytyikin nopeasti kun pidän itseni kiireisenä ja teen jonkinlaisia aikatauluja. Tai no tämä blogi pitää mut kiireisenä aina ja yritän nähdä usein kavereita. Ensin pelkäsin että mulla on liikaa "vapaata-aikaa" enkä keksi tekemistä... Se menikin kyllä tähän että mulla on joka päivä aamusta iltaan melkein jotain ja viikonloput on sitten pyhitetty suurimmaksi osaksi miehelle ja parisuhteelle. Eli tuntuu ettei ylimääräistä aikaa löydy, mutta tavallaan se ei todellakaan haittaa mua!

Nyt voin rehellisesti sanoa, että mä olen oppinut rakastamaan tätä Sampan armeija aikaa. Mä oon saanut nähdä hänessä monen vuoden jälkeen taas uusia piirteitä ja viikonloppuisin on aina hieman "vastarakastunut " fiilis, mikä on todellakin ihanaa suhteessa jossa on ollu 6,5 vuotta. <3 Toista myös oppii arvostamaan taas erilailla, kun näkee ettei tästä yksinolosta tulisi oikeasti mitään.

Vau, tulipa siitä pitkä teksti :D Miten sitten muuten? Syksy on kyllä ihanaa aikaa ja nyt on ollut tosi kauniita päiviä, ettei kylmäkään ole kauheasti mua haitannut. Blogilla on kohta synttärit, eli tulevana halloweenina 31.10 Uino täyttää tasan 7-vuotta. Ajatelkaa miten pitkään olen tätä pitänyt, nyt kun olen kuitenkin vasta 23-vuotias itse... En ole ikinä tajunnut miten iso osa elämääni tämä on. Tarkoitan  tällä sitä että jos tämä katoaisi jollain tapaa elämästäni, en tiedä mitä tekisin, kirjaimellisesti. Olisinko missään muussa näin hyvä, tai tuntisin oloni kotoisaksi ja normaaliksi. Mä oon aina pitänyt itseäni huonona... en ihmisenä, mutta lahjallisesti. Mulla oli pitkään olo etten osaa mitään, musta ei tule ikinä mitään, eikä musta ole mihinkään, koska olen huono kaikessa. Yläasteella oli kamalinta kun piti hakea lukioon tai ammattikouluun. Olin liian "tyhmä" lukioon ja en osannut mielestäni mitään, niin mihin amikseen menisin. Onneki kävin kymppiluokan, jolloin myös aloitin blogin, tapasin Sampan ja elämässä tapahtui näiden ansioista isoja muutoksia.

Lähiaikoina yksi kysymys on aiheuttanut mussa suurtakin ahdistusta. Mitä jos joku päivä tätä ei kukaan enää jaksa lukea blogiani?

Tiedän ja myös ymmärrän, että monet pitää blogia helppona työnä tai vain harrastuksena, jota ei todellakaan työksi voi kutsua. Ulospäin se voi joskus näyttää siltä helpostikkin. Vaikka tämä on mun työ, se ei siltä tunnu, vaikka se todellakin on. Tämä kaikki vie reilusti paljon enemmän mun aikaa kuin päivätyö veisi, tuntuu että olen aina kamera kädessä, kännykkällä vastailemassa tai koneella istumassa. Olen koneella tunteja päivittäin, keksin ideoita postauksia varten, riipun sähköpostissa kaikki päivät, muokkaan kuvia, päivitän some-kanaviani, vastailen kommentteihin, kuvailen asuja yms, kirjoitan postauksia, otan päivittäin paskaa niskaa ja ennen kaikkea saan lukea teidän sähköposteja, viestejä instasta, täällä ja facessa jotka saa joka päivä muhun ihan älyttömästi energiaa. Niin bloggaamiseen kuin ihan kaikkeen muuhunkin :) Kiitos siis teille jotka jaksatte mua seurata ja kommentoida, ilman teitä en vain jaksaisi.

Olen mäkin ihminen, mulla on rajani ja olen myös heikko, mutta olen ollut aina intohimoinen. Jos rakastan jotain täysillä, niin musta ei eroon pääse! Mä rakastan blogiani, Samppaa, Sanchoa ja mun kavereita, perhettä. Musta te ette ikinä pääse eroon, vaikka elämäntilanne jotenkin muuttuisi, näistä en luovu.

En tiedä mistä tämä outo "blogiahdistus" on oikein tullut. Mä yritän aina panostaa tähän täysillä, mutta tärkeintä on aina olla omaitsensä, sillä pääsee aina todella pitkälle. Mä edelleen vertailen blogiani liikaa muihin ja aina mietin miksen voisi olla parempi ja osata jotain samanlailla. En vain tiedä olisiko silloin minä jos yrittäisin liikaa ja muuttaisin asioita? Miksi kaiken pitää olla superhienoa ja täydellistä. Mä tykkään laittaa tänne joskus hienoja kuvia ja nähdä vaivaa kun siltä tuntuu. Koskus taas tällaisia otoksia jota Sampan kanssa otettiin läpällä kameralla joskus pari kuukautta sitten ja tehdä nopeita videoita joita en pakolta edes editoi mitenkään. Se olen minä. Uino, Aino, miten haluatte :)

Olen tällä hetkellä ihan super onnellinen, vaikka ehkä jotenkin epävarma. Se varmaan johtuu vaan siitä että oon joskus ihan liian kriittinen itselleni.

Kiitos teille jotka jaksoitte lukea, kello lähenee jo viittä aamulla, eli nyt on pakko mennä pehkuihin, jos haluan herätä kahtatoista. Odotan muuten innolla tulevia blogisynttäreitä, mä oon tässä jo hetken suunnitellut pieniä juttuja, joista kerron ehkä joku sunnuntai paremmin sitten videolla! :) Nyt ZZzZZZZzzZzzzzz....